Toven koulukokemus
Työskennellessäni kuraattorina yläkoululla minulla oli yhden talven ajan koirani Alex mukanani kerran viikossa.
Tuo lagotto oli luonteeltaan hyvin rauhallinen ja rapsutuksia rakastava. Olimme yhdessä käyneet Koirat kasvatus- ja kuntoutustyössä ry:n koulutuksen. Joka viikko vierailimme pienryhmässä, jossa oli melko eläväisiä oppilaita. Jossain vaiheessa he alkoivat jutella, että Alex on kyllä oikein kiva, mutta löytyisiköhän minulta joku vauhdikkaampi koira. Siitä alkoivat koiratunneillamme keskustelut Tovesta, lagotosta, jota en ollut voinut ajatellakaan ottaa työpaikalle mukaan. Kerroin nuorille, että Toven on todella vaikeaa keskittyä ja pysyä paikoillaan, ja siksi koulu on sille hyvin haastava ympäristö, vaikka se on myös todella ihmisrakas ja pitää seikkailuista uusissa paikoissa.
Lopulta päädyimme kysymään rehtorilta erikoisluvan Toven parin tunnin kouluvierailulle. Sovimme, että ne, jotka haluavat, voivat tulla tapaamaan yksi kerrallaan Tovea kuraattorin huoneeseeni. Varoitin ylitsepursuavasta ilosta, koko naaman kokoisista pusuista, haukkumisesta ja hyppimisestä. Tapaamiset olivat riemukkaita ja herkkiä. ”Tämä on aivan ihana koira!” oli monen kävijän kommentti. Toven kautta nuorten oli helppo alkaa juttelemaan koulumaailman vaatimusten ja heidän omien ominaisuuksiensa kohtaamattomuudesta.
Jatkokeskusteluja varten tein myös kaksi videota siitä, miten Tove toimii luokassa. Ensimmäisessä vien Toven tyhjään pienryhmän tilaan hihnan kanssa, käyn pulpettiin ja pyydän sitä istumaan viereeni. Se istuu, koska se haluaa aina tehdä sitä, mitä siltä pyydetään. Mutta koska mitään ei sitten tapahdu, pian se nousee ja kääntyy istumaan toiseen suuntaan, menee maahan, katsoo minua silmiin ja vinkuu. Istumistehtävä on sille vaikea, vaikka oppituntimme on kestänyt vasta muutaman minuutin ja häiriötekijät oli karsittu minimiin.
Toisessa videossa tuon Toven samaan luokkaan (josta olen poistanut roskikset ynnä muun kiinnostavan) ja päästän sen vapaaksi ilman mitään pyyntöä. Tove lähtee häntä heiluen tutkimaan tilaa, kurkistaa opettajan pöydälle pudottaen papereita, nuuskii kaikki nurkat ja lopulta löytää sittenkin vielä yhden roskiksen ja sieltä karkkipaperin. Luokka on Toven mielestä kiinnostava ja hauska paikka. Kunpa siellä vain saisi olla oma energinen ja iloinen itsensä!
Minun ei koululaisena ollut helppoa istua pulpetissa luokkakaverin vieressä. Yksi opettajistani antoi minun siirtyä ikkunalaudalle ja toinen suostui ehdotukseeni lukiokurssin tenttimisestä kotitehtävin. Työelämässä minulle sopivia selviämiskeinoja on ollut vaikeampaa keksiä. Nykyisin, autismikirjon diagnoosini kanssa avoimesti elävänä ihmisenä, en enää kuraattorin työn muottiinkaan mahdu. Tämän vuoden Autismin talvipäivillä tutustuin neurovahvistavaan ajattelutapaan. Toivottavasti sitä on tulevaisuudessa ympärilläni enemmän. Matkasta väsyneenä minun on nyt välillä itsekin vaikeaa muistaa suhtautua erilaisuuteeni arvostaen. Mutta muistelen Tovea ja tuon yläkoulun nuoria lämmöllä ja järjestän nykyiselle koiralleni usein mahdollisuuksia olla iloinen ja leikkisä itsensä. Haluan nauttia yhdessä sen kanssa elämästä, meidän omasta elämästä.
Autismi-lehden kolumnisti Reetta Tourunen on nelikymppinen autismikirjolainen, vertaisryhmän vetäjä ja autismikirjon asioiden parissa puuhailija