Näe suru myös silloin, kun se ei näy
Suru koskettaa meitä kaikkia, mutta tapa kokea ja ilmaista sitä voi vaihdella paljon. Neurokirjon ihmisillä – kuten autistisilla, ADHD-piirteisillä ja kehityksellistä kielihäiriötä tai Touretten oireyhtymää omaavilla – suruun liittyy erityispiirteitä, joita ei aina tunnisteta.
Tämä johtaa helposti siihen, että heidän surunsa jää huomaamatta tai tulkitaan väärin. Neurokirjon ihmisille tunneilmaisun kirjo voi poiketa totutusta. Jos lähipiiri odottaa kyyneliä ja näkyvää murhetta, voi ilmeettömyys, vetäytyminen tai jopa nauru tilanteessa hämmentää. Tunne voi kuitenkin olla yhtä voimakas. Tunteiden nimeäminen on monelle haastavaa, ja kehollinen kokemus – puristus rinnassa, tarve olla yksin tai levottomuus – voi olla heidän tapansa kokea surua.
Aistiherkkyydet ja sosiaalinen vuorovaikutus
Myös aistit vaikuttavat merkittävästi. Yli- tai aliherkkyydet voivat muuttaa sitä, mitä lohtu tarkoittaa. Halaus voi tuntua liian voimakkaalta, kyyneleet kasvoilla epämiellyttäviltä tai hautajaisten äänimaailma kuormittavalta. Surussa rutiinien rikkoutuminen on monelle erityisen kuormittavaa: menetys vie paitsi läheisen myös osan ennakoitavuutta ja turvaa.
Usein surua ei tunnisteta siksi, että sen ilmaisut eroavat neuronormatiivisista odotuksista.
Sosiaalinen vuorovaikutus tuo omat haasteensa. Metaforinen kieli – kuten ”hän on poissa” – voi hämmentää, ja moni tarvitsee suoria sanoja ja konkreettisia selityksiä ymmärtääkseen tapahtuneen. Lisäksi neurokirjon ihmiset käyttävät usein erilaisia kommunikointitapoja, ja surun hetkellä sanat voivat olla entistä vaikeampia löytää.
Stressi kasautuu neurokirjon ihmisillä herkemmin ja voimakkaammin. Suru voi sysätä kuormituksen nopeasti tasolle, jossa meltdownit tai shutdownit ovat lähellä. Tämä ei kerro siitä, ettei surua käsitellä, vaan siitä, että hermoston säätely on kuormittunut äärimmilleen.
Tilaa kaikille kommunikointitavoille
Usein surua ei tunnisteta siksi, että sen ilmaisut eroavat neuronormatiivisista odotuksista. Käyttäytyminen voidaan virheellisesti tulkita välinpitämättömyydeksi tai häiriökäyttäytymiseksi. Todellisuudessa kyse on erilaisesta tavasta surra – ei sen vähäisyydestä.
Neurokirjon ihmiset kertovat saavansa eniten tukea henkilöiltä, jotka ymmärtävät heidän tapansa kokea ja olla. Samankaltaisen neurotyypin seura voi tarjota tilan, jossa ei tarvitse selittää itseään. Ymmärretyksi tuleminen, turvallinen ympäristö ja selkeä, konkreettinen tuki ovat surussa keskeisiä.
Kohtaamisen kannalta olennaista on luopua ajatuksesta yhdestä oikeasta tavasta surra. Neurovahvistava suhtautuminen – jossa yksilön tarpeet ja vahvuudet asetetaan keskiöön – auttaa surevaa olemaan oma itsensä. Se tarkoittaa myös sitä, että annamme tilaa kaikille kommunikointitavoille ja muokkaamme ympäristöä niin, että surija voi toimia itselleen luontevasti.
Kohdatessamme neurokirjon ihmisen surussa muistamme, että empatiakuilu eri neurotyyppien välillä on todellinen. Siltaa voidaan kuitenkin rakentaa kuuntelemalla, kysymällä ja hyväksymällä erilaiset kokemukset ilman ennakko-oletuksia. Suru on yhteinen inhimillinen kokemus – jokaisella ainutlaatuinen, mutta yhtä arvokas ja tosi.
Teksti: Pia-Maria Topi, asiantuntija, Autismiliitto ry
Kirjoitus on julkaistu Käpy-lehdessä 1/2026. Käpy Lapsikuolemaperheet ry on valtakunnallinen vertaistukiyhdistys, jonka tarkoituksena on tukea lapsen kuoleman kokeneita perheitä.