Henkilötarinat

Aina on yhden konstin vara – Maria Kuoksa valittiin Autismiliiton vuoden vapaaehtoiseksi

Nuorten yksinäisyys, kouluahdistus ja tuen puute ovat asioita, jotka saavat Maria Kuoksan sydämen pakahtumaan. Hän ei voi katsoa sivusta, vaan lähtee auttamaan – oli kyse sitten rästitehtävistä, lääkärikäynnistä, ruokakassista tai nuorten unelmien toteuttamisesta. Autismiliitto on valinnut Kuoksan vuoden vapaaehtoiseksi 2025.

Kun Maria Kuoksa sai tiedon valinnastaan Autismiliiton vuoden vapaaehtoiseksi, hän kertoo autistiaivojensa menneen “jumiin” useaksi päiväksi. Yllätys oli suuri, mutta vähitellen tilalle tuli kiitollisuus ja ilo.

– Tämä huomionosoitus tuo esille, miten paljon voimme kaikki tehdä enemmän. Joskus itsestä pieniltä tuntuvat hetket tai yhteiset tekemiset ovatkin olleet toisen ihmisen elämän merkittäviä käännekohtia, hän sanoo.

Moniammatillinen tausta ja oma diagnoosi

Kun Kuoksan lapsi sai aikoinaan autismidiagnoosin, hän tajusi, että koko suku on kirjolla. Vasta myöhemmin, yli 50-vuotiaana hän hakeutui Laku-kuntoutuksen kautta itsekin tutkimuksiin ja sai sekä ADHD- että autismidiagnoosit.

– Minulle autismin selviäminen on ollut elintärkeää. Ei palveluiden takia, vaan siksi, että sain tiedon, mistä arjen haasteet johtuvat. Siihen pitäisi kaikilla olla oikeus.

Kuoksa on ehtinyt opiskella ja työskennellä monessa ammatissa: aineenopettajana, erityisopettajana, yhteisötyönohjaajana, toimintaterapeuttina, nepsyvalmentajana ja yrittäjänä. Tällä hetkellä hän opiskelee valokuvaajaksi – kahdeksanteen haaveammattiinsa. Yrittäjänä hän toimii AuHippu Oy:ssä yhdessä Maija Lindrothin kanssa. Heillä on yhteinen motto: “Aina on yhden konstin vara!”

Käytännön apua arjen tilanteissa

Vapaaehtoisuus on ollut osa Maria Kuoksan perheen arkea sukupolvien ajan. Hän pohtii, että halu auttaa kumpuaa myös autistisesta tavasta pyrkiä toimimaan oikein. ADHD-puoli innostuu haasteista ja lähtee etsimään ratkaisuja.

Vaikka Maria Kuoksa on Keski-Suomen Autismiyhdistyksen jäsen, hänen vapaaehtoistyönsä ei ole sidottu yhdistykseen tai tiettyyn tehtävänkuvaan. Hän auttaa siellä, missä apua tarvitaan. Jos nuori laittaa illalla viestiä ja kertoo huolensa opintojen keskeytymisestä, hän lähtee aamulla tapaamiseen ja auttaa järjestämään harjoittelut ja selvittämään Kelan paperit.

Kuoksa myötäelää voimakkaasti nuorten tilanteita. Työnsä kautta hän on seurannut läheltä, miten yksin ja tiukoilla osa heistä on. Ääni murtuen Kuoksa muistelee tapausta, jossa nuori näytti kavereilleen kolmea euroa kämmenellään ja kysyi ideoita, miten rahoilla voisi ostaa jotain syömistä itselleen ja poikaystävälleen. Oli torstai ja nuori saisi ehkä rahaa seuraavana maanantaina.

– Tilanne oli surullinen ja toivottoman tuntuinen. Kävin kaupassa ostamassa hänelle perusruokia, joita tiesin minunkin nuorten syövän. Vein ne hänelle kotiin, ettei maanantain odottaminen tuntuisi kohtuuttomalta.

Kun aikuinen neurokirjon henkilö kirjoitti yhteiseen Facebook-ryhmään epätoivoisen viestin lastensuojelun tukitoimien edellyttämästä asunnon siivouksesta, Kuoksa pakkasi auton täyteen siivoustarvikkeita.

– Siivosimme tämän vieraan henkilön kotia melkein viikon, yökimme ja siivosimme. Kodista tuli pitkästä aikaa sekä lapsille sopiva että viihtyisä ja turvallinen, nainen muistelee.

Lisäksi Kuoksa on muun muassa lainannut autoaan, järjestänyt työkokeilupaikkoja, auttanut nuoria koulun rästitehtävissä ja kuljettanut heitä lääkärikäynneille.

– Monenlaista touhua, myös paljon sellaista, jota en ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Esimerkiksi yhden nuoren haaveena oli koskea elävään käärmeeseen ja toisen tavata lapsuuden pop-idoli. Tähän mennessä lähes kaikki toiveet on ollut mahdollista toteuttaa, Kuoksa kertoo.

Hengailu Kamut -ryhmä nuorille

Yksi Kuoksan säännöllisimmistä vapaaehtoistoimista on WhatsAppin kautta yhteyttä pitävä “Hengailu Kamut” -ryhmä, jossa on nyt jo lähes 15 neurokirjon nuorta. Ryhmä kokoontuu elokuvien, taidenäyttelyiden, keikkojen, kirppispäivien ja muiden yhteisten aktiviteettien merkeissä. Ryhmän aikuisten eli Marian ja Maijan rooli on toimia kuskeina, aikataulujen huolehtijoina ja nuorten ideoiden toteuttajina.

Idea ryhmän perustamiseen syntyi, kun yksi nuori kirjoitti äidilleen: “En jaksa enää, olen ihan yksin. Ei ole ketään muuta autistia. Tai on se Maria eikä sitä näytä haittaavan olla autisti.” Kuoksa ja Lindroth päättivät, ettei voi olla niin, että 50-vuotias autisti on ainoa esimerkki nuorelle.

Nyt ryhmä tarjoaa nuorille ystäviä, vertaistukea ja turvallisen ilmapiirin olla oma itsensä. Ryhmän nuorimmat ovat 16-vuotiaita, vanhimmat 22-vuotiaita. Kuoksa korostaa, että perinteinen järjestötoiminta ei puhuttele näitä nuoria. He tarvitsevat tutun aikuisen, joka kokoaa heidät yhteen ja vie paikalle.

– Me haetaan nuoret eri puolilta Keski-Suomea. Kun ollaan saatu heidät kasaan, ei meitä enää tarvita – istumme Maijan kanssa ostoskeskuksessa, kun nuoret menevät keskenään. Kun näkee heidät siellä hyppelehtimässä tai käymässä ekaa kertaa kaverin kanssa huvipuistossa, niin on se aika iso juttu. Nämä ovat siis nuoria, jotka vielä vuosi sitten olivat täysin yksin, Kuoksa kertoo.

Vapaaehtoistyö ottaa välillä koville.

“Kun ajan aamuyöstä nuorten kanssa kotiinpäin keikalta, kiroilen ja moitin omaa hulluuttani. Mietin, ettei tässä hommassa ole mitään järkeä. En ole nuorten huoltaja, en virallinen tukihenkilö enkä kummitäti. Minulla menee omat yöunet ja rahat.”

Mutta sitten tulevat viestit nuorilta ja heidän vanhemmiltaan, jotka kertovat työn merkityksestä.

– Yksinäisyyden väheneminen, osallisuuden kokemus ja omien piirteiden tunnistaminen sekä vähitellen hyväksyminen ovat meille kaikille tärkeitä asioita, mutta erityisesti nuorille, Kuoksa tietää.

Nuorten tilanne huolestuttaa

Hän on nähnyt läheltä, miten vaikeaa koulunkäynti voi olla. Koulukuormituksen aiheuttama ahdistus on tuskallista.

– Nuorten koulunkäynti ja opiskelu edellyttää erilaista tukea kuin mihin tämän hetken viralliset tukimuodot pystyvät, ja sellaisiin vuorokauden aikoihin, jolloin viralliset tukipalvelut ja -henkilöt eivät ole tavoitettavissa. Kotiin menevä, aidosti koulun vahva tuki ja tiivis tuki perheelle puuttuu.

Kuoksa ja Lindroth perustivat yrityksen paikkaamaan tätä aukkoa. Surullista kuitenkin on, ettei kunnat tue tällaista tuen muotoa, eikä perheillä ole siihen varaa.

– Tämä aika on nuorille kova, kun kaikesta tuesta leikataan, Kuoksa huokaa.

Oppimisen paikkoja

Kuoksa on oppinut, että pienillä asioilla voi olla valtava merkitys toisen elämään. Hän muistaa viestin, jonka sai vuosia nuoren kanssa tehdyn yhteistyön jälkeen: “Olit mulle ihan valtava tuki ja turva koulussa, ja olit ensimmäinen aikuinen, joka otti mun pelon tosissaan. Susta muodostui tosi tärkeä tuki mulle ja välillä ihmettelinkin, että tältäkö turvallinen aikuinen tuntuu. Mulla on edelleen tallessa sun antamat villasukat.”

Virkatyönsä lisäksi Kuoksa on aina tehnyt vapaa-ajalla töitä nuorten ja perheiden kanssa. Välillä tämä on ollut sekä työyhteisössä että perheiden kanssa hämmentävää ja edellyttänyt yhteistä pohdintaa, missä roolissa milloinkin hän on arjessa mukana.

– Erityisopettajana koulupäivän aikana mietimme yhtälöitä ja epäsäännöllisiä verbejä, työpäivän jälkeen moniammatillista tukea, harrastusmahdollisuuksia ja kaverisuhteita.

Teksti Helin Vesala
Kuvat Maria Kuoksan kuvapankki ja Pia-Maria Topi